keskiviikko 22. tammikuuta 2014

loistava olavi paavolainen



Sain juuri luettua Jaakko Paavolaisen Olavi Paavolainen - keulakuva toiseen tai kolmanteen kertaan, kun huomasin, että poliittisen historian tutkijan, Ville Laamasen, Olavi Paavolaisen Venäjän-matkaa koskeva väitös Suuri levottomuus tarkastetaan 1.2. Turun Yliopistossa. Toivottavasti jotain uutta ja kiintoisaa siitä ilmenee, joskaan mitään sensaatiomaista ei liene luvassa. Olavi Paavolainen on kulttuuri-Suomen kestoikoni, jonka mainetta vain Matti Klinge ansaitusti uhkaa.


Pidän melkoisesti professori Jaakko Paavolaisen serkustaan kirjoittamasta kirjasta, koska se on asiallinen ja mässäilemätön, ei mikään ruumiinryöstö. Professori Paavolainen antaa tunnustusta Matti Kurjensaarelle Olavi Paavolaista koskevista tiedoista ja luonnehdinnoista, vaikka Kurjensaarella oli taipumusta klorifioida kirjoittamansa henkilökuvat ja tunkea sillä keinoin itseäänkin kipisipäiden joukkoon kansakunnan kaapin päälle, sillä kyllä hän tiesi, ettei kukaan tule kirjoittamaan kirjaa Loistava Matti Kurjensaari.

Olavi Paavolaisen teokset Kolmannen valtakunnan vieraana (1936), Lähtö ja Loitsu (1937) sekä Risti ja Hakaristi (1939) muodostavat Pako pimeyteen-nimellä tunnetun trilogian, joka olisi kasvanut tetralogiaksi Neuvostoliitto-kirjan myötä. Matka toteutui, mutta kirja ei. Sota tuli väliin. Matkasta ilmestyi vain joitakin lehtiartikkeleita.

Paavolaisen matka Neuvostoliittoon oli isäntien tarkkaan syynäämä. Kokonaan uutta aineistoa Laamasen tutkimuksessa on 40 liuskaa matkaa koskevia Venäjän federaation valtionarkiston viranomaisraportteja. Paavolaisella oli vuosia kestäneitä vaikeuksia saada matkustusasiakirja Neuvostoliittoon. Ennen häntä siellä vieraili Sylvi-Kyllikki Kilpi, joka rohkeni ottaa kantaa  ”puhdistuksiin”, joihin Paavolainen ei kirjoituksissaan kajonnut.

Helmikuun alussa kuva Paavolaisesta tai häneen liittyvästä täydentyy.

Kuva: Ekumeeninen taidekappeli Seiskarintiellä Turussa

6 kommenttia:

  1. Kieltämättä Laamasen tutkimusta/kirjaa? odottaa tietyllä mielenkiinnolla, Saska Saarikosken Hesarin kokosivun puffauksesta huolimatta. Paavolaisesta itsestään minulla on ristiriitainen kuva, enkä siinä varmasti ole yksin. Arvaan että Vappu Tuomioja muistelmakirjassaan osuu oikeaan kun hän kertoo ettei Paavolaisen 'ulostuloja' aivan todesta voinut ottaa. Taisivat hiukan tälle naureskella.

    Jaakko Paavolainen on täyttä tavaraa. Nyt silmätipat.Sitten en näe lukea vähään aikaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisiko ollut teatraalinen narkissos. Työhuoneessaan radiotalossa hän aamutakissaan haisi hyvälle, joi giniä ja kasteli kukkia. Jonkinlaiseen alakuloon hänkin varjojen pidetessä vaipui. Toinen Narkissos, Jörn Donner, sanoi, että kyllä minäkin viinaa juon, mutta en niin, että minulle kävisi niin kuin Pentti Saarikoskelle ja Armi Ratialle. Paavolaisenkin kohtalona oli kuolla maksakirroosiin.

      Poista
  2. Paavolaisesta siis luin uudestaan minäkin juuri nämä mainitut e.kerta teokset ollen samaa mieltä "paremmuusjärjestyksestä". Luin samaan pötköön Synkän yksinpuhelunkin, sen lyhennetyn laitoksen. Alkuperäinen pitäisi joskus lukea kans, että osaisi verrata. Divarissa näkyi hinta olevan 100 euroa, kirjastossa se pitää tilata kaukolainana.

    Luin toisaalta, että elämänkertaurakoitsija Pano Rajalankin olisi ryhtynyt laatimaan elämänkertateosta Paavolaisesta. Se varmaan arvataan ihan miehissä, että mihin kohteensa elämänalueeseen hän tällä(kin) kertaa tulee pureutumaan.

    Edellä mainittujen jälkilöylyiksi luin vielä uusimman tutkimuksen "Kolmannen valtakunnan vieraana", mutta siinä häiritsee, varsinkin loppupuolella, tavattomasti samojen seikkojen moneen kertaa toisto. Painoarvoahan sillä kirjan vaa´alle viedessä saa, mutta tekee asioiden hahmottamisesta ja mielessä pitämisestä vaikean. Muuten kirjassa kyllä yritetään sinnikkäästi tarkastella asioita, henkilöitä ja henkilöiden tekemisiä sekä tekemisten seurauksia uusistakin kulmista, mutta hiemna jää sekavaksi. Muutamat historianhenkilöt se saa kyllä horjumaan jalustoillaan, Mannerheiminkin, jos nyt en hirveästi ole osannut häntä minään muuna koskaan pitää kuin ihan tavallisena kenraalina joita sotaisa lajimme on iät kaiket sanonut tarvitsevansa.

    VastaaPoista
  3. Paavolaisen ja Haanpään keskinäisistä suhteista Kentän ja kasarmin jälkeen en paljon tiedä. Vuonna 1925 ilmestynyt Haanpään novellien esikoiskokoelma "Maantietä pitkin" sai loistavan vastaanoton ja Olavi Paavolainen kirjoitti Helsingin Sanomissa 18.121925, että jyrkässä plastisuudessan tuo Haanpää usein mieleen Kiven. Viljanenkin rinnasti Uuden Auran arvostelussaan Haanpään Kiveen. Haanpää oli vasta 23-vuotias.

    Vaikka Viljanen myöhemmin Kentässä ja kasarmissa suhtautui Haanpään tekstiin ymmärryksellä, hän kuitenkin asettui niiden joukkoon, joiden mielestä kirjaa ei olisi pitänyt julkaista. Olavi Paavolainen myönsi, että useimmat asevelvolliset ovat juuri sellaisia kuin Kenttä ja kasarmi heidät kuvaa, mutta Haanpään vika oli siinä, että hän oli novelleissaan asettunut näiden kelvottomien ihmisten kannalle.

    V. A. Koskenniemi käytti kaiken mahdollisen retoriikkansa Kentän ja kasarmin lyttäämiseksi.

    Haanpään novellikokoelman saaman vihan taustalla saattoi olla myös Suomen nuori itsenäisyys. Paavolainen syytti kritiikissään koko suomen kansaa passiivisuudesta, katkeruudesta, herravihasta, haluttomuudesta kuriin ja omapäisyydestä. Hänen mielestään sotilaskoulutus muokkasi nuoria modernia sivistyskansaa varten. Asevelvollisuusaikaa hän piti ensiluokkaisena kouluna.

    Haanpää ei näytä olleen erityisen kiinnostunut eräiden tulenkatajien kärkinimien herraskaisuudesta ja estetisoivasta elämänkatsannosta. Paavolaisen mielestä Kentän ja kasarmin oli kirjoittanut tukkijätkä, mutta tähän täytyy kyllä sanoa, että Haanpää oli työorientoitunut vain kirjoittamiseen ja polkupyöräilyyn. Kun äiti pyysi Penttiä heinäntekoon, tämä antoi äidille rahaa ja käski palkata kasakan.

    Paavolaisen Haanpäähän kohdistamalle retoriikalle löytyy selitys vuodelta 1927, jolloin tulenkantajat olivat menneet tapaamaan kaksikin valtionpalkintoa saanutta Haanpäätä. Olavi Paavolainen oli Erkki Valan mukaan syyttänyt Haanpäätä erikoisuudentavoittelijaksi, joka pyrkii olemaan seuran keskipiste. Häntä oli raivostuttanut Haanpään valeasu: punainen kaulahuivi, villapaita ja pieksut, tukkijätkän asu.

    Viina vei hautaan sekä Olavi Paavolaisen että Pentti Haanpään.

    Pulkkilan nimismiehen Oiva Lempisen laatiman ja konstaapeli Arvi Ähkysen todistaman 4. lokakuuta 1955 tehdyn kuulustelupöytäkirjan mukaan Marttinen kertoi, että hän oli tullut Haanpään kesäasunnolle Pyhännän Lamujärvelle torstaina 29. syyskuuta illalla mukanaan kaksi pulloa jaloviina ja kaksi pulloa Koskenkorva-viinaa. Seuraavana aamuna rouva lähti Piippolan kirkolle Haanpään ja Marttilan jäädessä kalastamaan. Haanpäällä oli omasta takaa kaksi pulloa jaloviinaa ja kolmas vajaa pullo jotakin muuta viinaa. Kalastustoimiin ryhdyttiin heti, ja alkoholia otettiin siinä samalla. Seuraavan päivän kalastusretkellä Haanpää hukkui.

    2.10. löytyi vene, airot, verkkoja, viinapullo ja muita varusteita. 9.10. löytyi ruumis.

    Olavi Paavolainen kuoli maksakirroosiin sunnuntaina heinäkuun 19. päivänä kello 20.15.1964.

    Mannerheimia on riisuttu myyteistä jo jonkin aikaa. Mannerheim-museosta kenttävuoteen vierestä on poistettu Raamattu ja sen päällä olleet rillit.

    VastaaPoista
  4. Olen kyllä ollut ahkerana ja lukenut Haanpään elämästä ne kirjat, joita hänestä on kirjoitettu sekä tietenkin myös hänen tuotantonsa melkein kokonaan. Nyt on pöydällä kirjastosta nappaamani Matti Salmisen toimittama uusin "Ilmeitä isänmaan kasvoilla". Salmisen kirjoittaman elämänkerranhan luin aivan äskettäin (siinä häiritsi se Eino Kauppisen ja Haanpään vaimon liian silmiinpistävä mollaaminen, muuten hyvä esitys). Paavolaisen hän mainitsee kirjan sivuilla eri yhteyksissä noin 15 kertaa. Myös sen, kun Paavolainen 30-luvun lopulla myöntyy pyytelemään anteeksi kritiikkiään. Ehkä tässä tulee se minun mieltäni "pehmittänyt" ajatus Paavolaisenkin erehtyväisyydestä, siitä, että hän itse sen huomaa. Monet kriitikothan ovat jääräpäisesti hautaansa saakka sitä mieltä mitä ovat eivätkä anteeksi pyytele vaikka kuinka virheellisesti olisivat ajatelleet.

    Minä en niin hyvin saa asioita päässäni jäsennellyksi kuin sinä ammatti-ihmisenä, mutta tiettyjä kaaria menneisyyden haamujen päiden ylitse mieleni kuitenkin punoo. Nytkin kun mainitset Koskenniemen Haanpään yhteydessä, niin niljakas tunteeni "kansallis"runoilijaa kohtaan lisääntyy. Hänestä eivät kirjoita mairittelevaan sävyyn Jokisipilä ja Könönenkään tuossa Kolmannen valtakunnan vieraassa.

    Niin. Moni merkittäväkin ihminen on viinaan hukkunut, tai viinan avustamana veteen hukuttautunut maailmassa. Eino Säisäkin tulee mieleen. Ehkä nämä herrat sitten olivat työnsä tehneet ja homma sitä myöten selvä. Marko Tapio sen sijaan olisi voinut panna korkin kiinni siksi aikaa, että olisi saanut arktisen trilogiansa viimeiseen sanaan saakka valmiiksi. Erno Paasilinna tupakoi itsensä kuoliaaksi, että sama asia kai sekin. Olisiko hänelläkään enää mitään sanottavaa ollut?

    Mihinkäs se Paavo Haavikko kuoli? Kalliisiin punaviineihin ja sonnipaisteihin. Ja sitten tuli se yksi toimittaja vuoteen vierelle kuulustelemaan ennen, ennen kuin oli ruumistakaan olemassa. Mies eli vielä ja se alkoi muistelmia (negrologia) väsäämään... mulle ainakin jäi aika katkuinen olo sen prosessin seuraamisesta.

    VastaaPoista
  5. Varmaan mainitsemasi kirjat kirjat etsiytyvät jossakin vaiheessa käsiini. En ole mikään kirjallisuudenoppinut. Luullakseni päivität kirjallisuutta koskevia tietoja paremmin kuin minä. Jäänen yhden kirjan tekijäksi. Opuksen aihepiiri on muuta kuin mistä nuorempana haaveksin, mutta kaikkea ei voi saada.

    Tulenkantajista olen tavannut vain Erkki Valan ja ollut hänen seurassaan kulmilla ja kuppiloissa ja käynyt kerran hänen kotonaan. Tiedustelin, yhtenä monien joukosta, että koska hän kirjoittaa tulenkantajista, mutta hän suhtatui torjuvasti ajatukseen. Hän oli orientoitunut Ruotsin suuntaan, oleskeli siellä erinäisiä aikoja ja palattuaan kirjoitteli laajoja artikkeleita Päivän Sanomiin, mutta ei matkakertomuksia, vaan yhteiskunnallisia analyysejä.

    Saaren kirjaa Haavikosta pidän ruumiinryöstönä, jolla hän ja kustantaja kääräisivät helppoa rahaa liiveihinsä.

    Koskenniemi ei ole huono runoilija, mutta natsismin ylistys teki hänestä laajalti epäsuositun. Samoin kävi Knut Hamsunille, jonka Nälkä-teoksen nälissäni luin. Paavolainen hurmaantui Hitlerin puoluepäivien loistosta, mutta säilytti sentään järkensä. Venäjän-matkalta tekemänsä muistiinpanot hän hävitti. Hänen tapansa kirjoittaa oli puhua muistilappujensa pohjalta. Siihen hän tarvitsi sihteerin. Synkän yksinpuhelun saamat kielteiset arviot hiljensivät hänet, tai ainakin niin väitetään, mutta olisiko hänellä enää ollut sanottavaa. Hänen päiväkirjan muotoon laaditussa teoksessaan havaittiin jälkiviisautta. On sitä Linnan Tuntemattoman repliikeissäkin, mutta teos on sentään kaunokirjallinen esitys, ei raportoiva päiväkirja, kuten Paavolaisen opus.

    Selasin 1981 ilmestynyttä SKS:n kirjailijamatrikkelia, jossa on 1917-1944 aloittaneet kirjailijat ja kynänpyörittäjät, kaikkiaan 1300 nimeä. Havaitsin, että Pentti Haanpään ammatiksi on merkitty metsätyömies, maanviljelijä. Oikea titteli olisi tietysti ammattikirjailija, mutta sellaista ammattinimikettä ei tunneta edes Mika Waltarin kohdalla. Haanpään opinnoiksi mainitaan kansakoulu ja matka Kiinaan.

    VastaaPoista