tiistai 28. tammikuuta 2014

hus sika metsään



Demari (Demokraatti) kirjoittaa, että Uuden Lastensairaalan rakennuttamista varten aloitettu kansalaiskeräys ei välttämättä ole niin pyyteetöntä kuin moni keräykseen osallistunut on kuvitellut.
Sairaalan rakentamisen kustannusarvio on 160 miljoonaa euroa. Tästä valtion osuus on 40 miljoonaa. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri eli HUS lahjoittaa saman verran. Keräyksellä on tarkoitus koota 30 miljoonaa, Loppu, noin 50 miljoonaa euroa, koostuu lainarahasta, keräyksen tuotosta riippuen.


Demarin kirjoituksessa ihmetellään, miksi valtio ei sijoita huomattavasti enemmän rahaa sairaalaan, joka palvelee koko valtakunnan alueen vakavimmin sairaita lapsipotilaita.

Lehden mielestä voi perustellusti kysyä, onko säätiömalli lastensairaalan rakennuttamisessa oikea. HUSin valtuusto on hyväksynyt suurella äänten enemmistöllä aiesopimuksen Uuden Lastensairaalan Tukisäätiön kanssa ja sitoutunut edellä mainittuun 40 miljoonan euron rahoitusosuuteen.

Kysymys on aiheellinen siksi, että säätiö, joka kerää kansalaisilta rahaa, rakennuttaa sairaalan itselleen. Se vuokraa sitä HUSille, joka maksaa siitä pääomavuokraa. Sairaalan tontti kuuluu kuitenkin HUSille, jolle puolestaan sairaala maksaa tonttivuokraa 30 vuoden ajan. Ajan täytyttyä säädekirjan mukaan säätiö voi luovuttaa Uuden Lastensairaalan julkiselle toimijalle, joka jatkaa HUSin toimintaa.

Kirjoittaja kiinnittää huomiota siihen, että luovutus on kirjattu konditionaaliin (voi). Niinpä kirjoittajan mielestä on perusteltua epäillä rahoitusprosessia suuren luokan yritykseksi palata almuyhteiskuntaan, jossa rikkaat antava köyhille ropoja mieltymystensä mukaan. Kirjoittajan mielestä epäilyä ei ole omiaan poistamaan Uuden Lastensairaalan Tuki -säätiön hallituksen kokoonpano: puheenjohtaja Anne Berner ja Anne Brunila kuuluvat Libera-säätiön hallitukseen, jossa on jäsenenä myös Björn Wahlroos. Säätiö tavoittelee julkisen vallan alasajoa.

Minusta on häpeällistä, että valtio on ryhtynyt lastensairaala-asiassa romanikerjäläiseksi, kun se samaan aikaan mättää miljardimäärin velkarahaa uuteen uljaaseen Eurooppaan.

Kuva: tuulivahti Utössa

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

rappion idylli

Yhdessä toisessa blogissa kirjoitettiin tärvellyistä kaupunkinäkymistä. Helsingin kaupunginmuseosta tuli postia, että museo ottaa lisäpainoksen Minna Torpan ja Aurora Reinhardin kuvakirjasta Kruunuvuori – unohdettujen huviloiden Helsinki. Kruunuvuori sijaitsee Laajasalon läntisimmässä osassa. Sen rapistunut idylli katoaa pian, sillä paikalle tulee lähivuosina Kruunuvuorenrannan asuinalue kymmenelle tuhannelle asukkaalle.


Hieman omituinen alueen historia on. Sodan jälkeen saksalainen omistus siirtyi Neuvostoliitolle ja näin kävi myös Kruunuvuoren tilalle, joka oli saksalaissyntyisen konsuli Albert Goldbäck-Löwen omistuksessa. SKP vuokrasi aluetta Neuvostoliitolta, kunnes ystävällismielinen naapuri myi sen 1955 vuorineuvos Aarne Aarniolle, joka kaavaili sinne kerrostaloja. Kun kaupunki ei myöntänyt rakennuslupaa, vaan alue merkittiin osayleiskaavassa luonnonsuojelu- ja virkistysalueeksi, jätettiin huvilat oman onnensa nojaan Aarnion Palkki Oy:n työntekijöiden kesäasunnoiksi. Talojen vähitellen rapistuessa ja vandalismin riehuessa Kruunuvuori on lähes autioitunut. Lahotuslinja on tehnyt tehtävänsä. Joitakin rakennuksia on poltettu.

Minun on oitis sanottava, että olen ollut Kruunuvuorella vain kuvissa, vaikka olen muuten paikkaa likeltä liippaissut ja se on minua jotenkin kiehtonut, vaikka mätiä taloja on maanpiiri täynnä. Sen sijaan Näpit irti Vartiosaaresta -liikkeelle olisi nyt tilausta.

Kuvan osoite: www.sovinto.fi

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

loistava olavi paavolainen



Sain juuri luettua Jaakko Paavolaisen Olavi Paavolainen - keulakuva toiseen tai kolmanteen kertaan, kun huomasin, että poliittisen historian tutkijan, Ville Laamasen, Olavi Paavolaisen Venäjän-matkaa koskeva väitös Suuri levottomuus tarkastetaan 1.2. Turun Yliopistossa. Toivottavasti jotain uutta ja kiintoisaa siitä ilmenee, joskaan mitään sensaatiomaista ei liene luvassa. Olavi Paavolainen on kulttuuri-Suomen kestoikoni, jonka mainetta vain Matti Klinge ansaitusti uhkaa.


Pidän melkoisesti professori Jaakko Paavolaisen serkustaan kirjoittamasta kirjasta, koska se on asiallinen ja mässäilemätön, ei mikään ruumiinryöstö. Professori Paavolainen antaa tunnustusta Matti Kurjensaarelle Olavi Paavolaista koskevista tiedoista ja luonnehdinnoista, vaikka Kurjensaarella oli taipumusta klorifioida kirjoittamansa henkilökuvat ja tunkea sillä keinoin itseäänkin kipisipäiden joukkoon kansakunnan kaapin päälle, sillä kyllä hän tiesi, ettei kukaan tule kirjoittamaan kirjaa Loistava Matti Kurjensaari.

Olavi Paavolaisen teokset Kolmannen valtakunnan vieraana (1936), Lähtö ja Loitsu (1937) sekä Risti ja Hakaristi (1939) muodostavat Pako pimeyteen-nimellä tunnetun trilogian, joka olisi kasvanut tetralogiaksi Neuvostoliitto-kirjan myötä. Matka toteutui, mutta kirja ei. Sota tuli väliin. Matkasta ilmestyi vain joitakin lehtiartikkeleita.

Paavolaisen matka Neuvostoliittoon oli isäntien tarkkaan syynäämä. Kokonaan uutta aineistoa Laamasen tutkimuksessa on 40 liuskaa matkaa koskevia Venäjän federaation valtionarkiston viranomaisraportteja. Paavolaisella oli vuosia kestäneitä vaikeuksia saada matkustusasiakirja Neuvostoliittoon. Ennen häntä siellä vieraili Sylvi-Kyllikki Kilpi, joka rohkeni ottaa kantaa  ”puhdistuksiin”, joihin Paavolainen ei kirjoituksissaan kajonnut.

Helmikuun alussa kuva Paavolaisesta tai häneen liittyvästä täydentyy.

Kuva: Ekumeeninen taidekappeli Seiskarintiellä Turussa

maanantai 20. tammikuuta 2014

isänmaan parturit



En ole katsellut Aamu-TV-tä, jossa tutkimusprofessori Mika Pantzar tyrmää pääministeri Kataisen kielteisen asennoitumisen maamme kansallista ilmapiiriä kohtaan.  Näinkin päin voi asian ajatella. Mielestäni Kataisen reaktio on lähinnä psykologinen. Pääministeriyden kliimaksin mentyä ohi hän kokee päätyneensä post festum pätemättömyytensä tasolle ja halajaa kenties EU:n virkaan juuri nyt, kun varsinaisten rukkashommien pitäisi maassamme alkaa.


Ei elämä ole vain aallonharjalla ratsastamista. Siellä on kykkinyt myös muovinen Jutta Urpilainen ja SDP:n on täytynyt hänet siellä pitää, kävi puolueen niin tai näin. Varapuheenjohtajia SDP:llä on kolmen rimppa, mutta ensimmäinen varapuheenjohtaja Krista Kiurukin nyhveröi hallituksessa eikä kentällä. Muitten nimiä en muistakaan ja puoluesihteeri Reijo Paanasen tiedän vain nimeltä. Toiselle ja kolmannelle varapuheenjohtajalle en löydä nimeä ilman nettiä. Hallituksessa RKP on automaattisesti kokoomuksen apupuolue ja muut h-puolueet ovat kokoomuksen ja demareitten vedätettävissä.

Ihan maamme puoluekentän tasapainon takia olen huolestunut SDP:n tulevaisuudesta, sillä tätä menoa se kutistuu valkoiseksi kääpiöksi.

Kuva: Tuulipussi Utössa

perjantai 17. tammikuuta 2014

Siis kun kirjeen kirjoitan



Kaikkea sitä kuulee, kun vanhaksi elää, kuten nyt sen, että kouluissa lopetettaisiin ns. kaunokirjoituksen opettaminen; opetettaisiin vain tekstauskirjaimet, joiden osaamista tarvitaan erilaisten laitteiden näpyttelemisessä.



Osasin kirjoittaa kirjoituskirjaimilla jo kouluun mennessäni. Olin jo niin kehittynyt, että seiskaa parempaa en saanut, koska persoonallista käsialaa ei vielä alakouluiässä saanut olla. Sittemmin käsialani huononi opiskelun ja ammatin myötä, mutta tarvittaessa pystyn kyllä palauttamaan sen ymmärrettävään muotoon. Kirjoittamisen harjoittelu kehittää käden motoriikkaa, katseen hahmottamiskykyä, piirustustaitoa, muistamista ja monenlaisia muita asioita. Jotkut vanhat asiakirjat ovat suorastaan taidetta.

Olen niin nuija ja vanhanaikainen, että minusta on käsittämätöntä, ettei koulussa opetettaisi sujuvaa käsinkirjoitustaitoa kirjoituskirjaimin. En varmaan ole ihan täyspäinen, kun vaadin koululta ohjatumpaa kirjoitustaitoa kuin pelkkien tekstauskirjainten opettamista.

Vastikään kehitettiin kouluissa opetettavaa kirjoittamistapaa tekstauksen suuntaan, mutta nyt jo halutaan kirjaimet toisiinsa sitovasta kirjoitustavastakin luopua. Anna mun kaikki kestää!

Kuva: Suomen itsenäisyyden asiakirja