lauantai 19. elokuuta 2017

harmajat


- - -

On maa,
johon kaikki polut katoaa.
Ken siellä on, ei katso heijastusta,
mi meitä valaisee, kun tie on musta.
Hän katsoo silmiin Olevaa.

On Rauhan maa.

- - -

(Saima Harmaja 8-9. 12. 1936)

8 kommenttia:

  1. Kivinen lyyra ihan soi...
    Ja miten kauniisti sykkii punainen kukka harmajan muistokiven taustaa vasten.

    VastaaPoista
  2. Lyyrateema esiintyy taidokkaana kuvana myös Saima Harmajan Koottujen runojen kannessa vuodelta 1944.

    Hauta taitaa olla perennahoidossa. Joku on tuonut hiekalle punaisen leikkoruusun.

    Minusta Saima Harmaja runoilijana on parhaimmillaan niin hyvä, ettei häntä pitäisi nimitellä tyttörunoilijaksi, vaikka hän elikin lyhyen, sairauden täyttämän elämän.

    VastaaPoista
  3. Olen samaa mieltä kanssasi. Saima Harmajalla oli luonnollinen runoilijan lahja pukea herkästi ja puhuttelevasti tunteita ja tunnelmia runopukuun. Tietysti hän oli aikansa lapsi ja kulki kohtalonsa rajaaman elämäntien, mutta se ei tee hänestä vähempää.

    VastaaPoista
  4. Eipä tee. Kun Aila Meriluoto 23-vuotiaana esikoisrunoilijana kuohutti Lasimaalauksellaan V. A. Koskenniemen eroottisia tunteita, oli Saima Harmajalta siihen ikään mennessä julkaistu jo neljä runokokoelmaa. Sitten hän jo kuolikin, mutta säilytti kärsimyksissäänkin huumorintajun, mikä ilmenee hänen kirjeistään ja päiväkirjamerkinnöistään. Jo 93-vuotiaan Aila Meriluodon kirjallinen kaari on ollut pitkä ja varmaan osin korkeakin. Kaikkeen häneltä julkaistuun en liene tutustunut.

    VastaaPoista
  5. Tekee mieli jatkaa, kun otit esille Meriluodon. Hänen Lasimaalauksensa oli ensimmäinen minulle ja ottihan se mukaansa heti. Jotain uutta, erilaista. Kaikki muutkin runoteokset minulla on runokirjastossani ja romaanit olen lukenut. Meriluoto, rohkea, eroottinen tahtonainen vielä iäkkäänäkin, on niin erilaisen ajan lapsi (kuin Harmaja) ja erikoisen elämän elänyt. Hän halusi myös tarkoituksellisesti kohahduttaa kirjallisia piirejä, se näkyy romaaneissa. Runokieli on runsasta, ryöppyävää. Minä en kirjallisuustieteellisesti osaa arvioida runoilijoita, puhun vain oman lukukokemukseni pohjalta.

    VastaaPoista
  6. Jos Aila meriluoto olisi menehtynyt Lasimaalauksensa jälkeen, saatettaisiin häntäkin pitää runotyttönä. Hänen ensiesiintymisensä oli loistava. Hänen tuotannostaan ei voi sanoa, että ensimmäinen kirja olisi pitänyt jättää julkaisematta. Hän oli esikoiskokoelmassaan ammatillisesti valmis mitallisen runon kirjoittaja, kuten Lauri Viitakin ja koki jonkinlaisen epävarmuuden ajan joutuessaan siirtymään ns. modernismin myötä toisenlaiseen ilmaisutapaan. Muistan hänen hieman närkästyneen joutuessaan vuonna 2002 ottamaan kuopiolaispiirien Savonia-palkinnon, koska oli asunut ja käynyt koulua Pieksämäellä (Mekko meni taululle). Maakunnan kirjallisella väellä oli jo tuolloin vaikeuksia löytää palkinnolleen riittävän arvollisia savolaiskirjailijoita. Palkinnon myöntämisen kriteereitä näkyy väljennetyn, koska tämänvuotisen Savonia-palkinnon sai helsinkiläissyntyinen Virve Sammalkorpi, joka on asunut vuodet 1977-88 Maaningalla. Kommenttisi viimeinen virke on turhan vähättelevä, sillä valistunut lukija jos kuka on todellinen kirjallisuustieteellinen arvioija.

    VastaaPoista
  7. Tämä Saima Harmajan teksti esiintyy usein muistoadresseissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitää paikkansa. Myös saman runon ensimmäistä säkeistöä näkee kuolinilmoituksissa ja adresseissa:

      On maa,
      johonka unten jäljet katoaa.
      Lähemmäs sitä askeleeni vie
      jokainen tie.
      Min täällä menetin, sen löydän sieltä,
      mi täällä soperrusta, selvää kieltä
      on maassa, missä harha hajoaa.

      Poista